Esperando el amor.

Viime yönä saatiin vähän jännitystä elämään.

Mä nimittäin heräsin kello kahden kieppeillä kovaan pahoinvointiin ja todella ikävään vatsakipuun. Ihan kuin olisin syönyt niin paljon, että maha repeäisi. Vatsalaukun alueelle sattui aivan helvetisti, kun kipusin ylös sängystä kylmän hien peitossa ja painuin vessaan oksentamaan. Istuin vessan lattialla itkemässä 5-10 minuuttia ja yritin helpottaa oloani oksentamalla, mutta mitään ei tullut ja kipu vain paheni entisestään. Mä en ole koskaan kokenut niin hirvittävää kipua.

Koska oksentaminen ei onnistunut ja mahakipu vain paheni ja paheni, mä kampesin itseni ylös lattialta ja lähdin hoippumaan makuuhuoneeseen Kaitsua kutsuen. Siinä vaiheessa mun mahaan koski niin kovaa, että mun silmissä alkoi sumeta. Mua palelsi ihan kauheasti, mutta silti mun kasvoilla valui hikeä ja paita oli kastunut hiestä. Se kolmen metrin matka tuntui jumalattoman pitkältä, kun ei pystynyt tekemään muuta kuin tärisemään ja itkemään. Ihan sama kuinka naurettavalta se teistä kuulostaa, mutta mä olin varma, että mun vatsassa oli revennyt jotain ja mä kuolisin johonkin sisäiseen verenvuotoon tai mihin hyvänsä. D:

Makuuhuoneen ovella mä sitten sain Kaitsun viimein herätettyä ja pyörryin oviaukkoon. Jysäytin pään johonkin matkalla ja heräsin lattialta. Mahaan sattui yhä vaan paremmin, mikä alkoi hiljalleen ajella mua kohti paniikkikohtausta. Onneksi on mies, joka huomaa, kun mä alan mennä paniikkiin ja osaa sitten rauhoitella sen mukaisesti.

Sovittiin, että soitetaan ambulanssi varmuuden vuoksi, vaikka mä en ollut ihan niin varma ideasta.

Onneksi kipu alkoi liepyä ja kun ensihoitajat saapui paikalle, olo oli jo ihan hyvä järjetöntä uupumusta lukuunottamatta. Ihmeteltiin yhteisvoimin mun matalaa verenpainetta ja lopulta maattiin Kaitsun kanssa hereillä pari tuntia ja juteltiin, koska mä en uskaltanut ruveta nukkumaan uuden kipukohtauksen pelossa.

Aamulla mä en edes ollut muistaa yön tapahtumia, mutta kipeä pää ja ensihoitajien jättämä lappu pöydällä todisti, etten mä ollut nähnyt unta. :D Nyt jäljellä on vain lievä väsymys.

Mutta what the hell, kuka jaksaa välittää pienistä öisistä rymistelyistä, kun DIR EN GREY ON TULOSSA SUOMEEN ELOKUUSSA!

Mä olin, anteeksi kielenkäyttöni, paskoa housuihini, kun mä luin PARADOX OF RETALITANIONin keikka-aikataulua. Tavastian ja Ankkarockin karaokepileet meni ohi rahanpuutteen vuoksi, mutta nyt mä lähden katsomaan Otakulandian kovimpia rokkipappoja vaikka potkukelkalla ja ryöstän pari mummoa saadakseni rahaa lippujen ennakkotilaukseen. Ai niin, ja sellaisia terveisiä Dirun jätkille, että OLI JO AIKAKIN! Ei siihen mennytkään kuin neljä vuotta huomioida meitä suomalaisia kannatusjoukkoja toistamiseen.

No mutta ei saa valittaa. Kohta eivät tule ollenkaan.

Mä olen armoton nössö keikkojen suhteen, koska mua ahdistaa suuret ja meluisat väkijoukot, mutta jumalauta kyllä Diru on parin katkenneen kylkiluun ja ahdistelun arvoinen. Lahjoin Kaitsun mukaan lupaamalla, että mä lähden katsomaan sen kanssa Kannibaali Korppua jahka herrat raahaavat vapaalehdykkäiset kosketinsoittimensa tänne Suomen puolelle.

Eli jos joku on tulossa Dirpulan keikalle, niin nähdään! Jos siis mä onnistun saamaan liput. Mun huonolla tuurilla mä unohdan tilata liput ja sitten itken loppuunmyydyn keikan perään katkeria kyyneleitä.