Minä täällä hei.

Muistatteko enää?

Mä olen tällä hetkellä porukoiden luona Varkaudessa. Viikonlopun mittainen pakomatka koululta ja töiltä tekee hyvää mun mielenterveydelle. Tänne tullessa mulla oli niin hyvä olo, että mä olisin voinut ruveta itkemään, kun kodin tuoksu leijui nenään ja vastassa oli kolme mäyräkoiraa, joilla kaikilla oli ollut selkeästi kova ikävä. Nyt saatte läjän huonolaatuisia webbikuvia, koska ei huvita kaivaa kunnon kameraa esille.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin mä olen ollut järjettömän uuvuksissa koko syksyn ja olen edelleen. Stressi painaa päälle ja pahimpina päivinä tuntuu, että motivaatiota ei löydy edes siihen, että saisi hinattua paksun perseensä ylös punkasta kouluun. Stressi ja väsymys puskee mulla esiin tietynlaisena torikammona ja lisääntyneenä neuroottisuutena. Siis kyllä, luette blogia, jonka omistaja vihaa busseja, liian lähelle tunkevia puolituttuja (ei, rakas mikäsunniminytolikaan, mä en halua halata, vaikka oltiinkin samassa koulussa) ja tunnilta myöhästymistä, koska kaikki tuijottaa, kun sä hiivit ovesta sisään ja pahoittelet myöhästymistäsi. Juuri tämän absurdiakin absurdimman kammoni takia Dirujen keikka oli mulle riemuvoitto. Olin ihan varma, että keikka jää mun osalta kesken ja löydän itseni ulkoa vollottamasta räkä valuen, koska porukkaa on niin paljon ja ilma on niin huonoa jajaja...

Tällaisina aikoina mä kiitän onneani siitä, että mulla on Kaitsu, joka ymmärtää sataprosenttisesti mun ahdistuksen ja osaa olla sekopäisen naisensa tukena, kun se sitä tarvitsee. Harvinaista herkkua tämä tällainen, ainakin mun elämässä.

Ja sitten mua vaivaa ikävä. Mulla on järkyttävä, korjaan, saatanallinen ikävä kaikkia. Miten mä haluaisinkaan viikon tai pari ihan vain perhettä ja ystäviä varten. Onneksi mulla on oma ratsuväkeni täällä Kuopiossa. (Retardex ja loput rämäpäät, teitä en vaihtaisi edes kuormalliseen kultaa. Mega-Nora kuittaa. ♥)

Siinä teille ehkä avoimin merkintä, jonka tulen teille koskaan kirjoittamaan ja päädyn varmaan poistamaan tämän katumuspäissäni vielä jossain vaiheessa. Hirvittävää negatiivisuutta ja angstia, mutta päätin olla rehellinen ja kertoa suoraan, että missä mättää. Voin kuulla, miten lukijamäärä putoaa kolisten. Ihan sama. :)

Jos nyt jotain positiivista tähän übermasennushaistaperseahdistus-postaukseen, niin meillä on tiedossa muutto! Oi kyllä, Kaitsu ja minä jätetään Petosen h00dzit taaksemme ja muutetaan sinne, missä kaikki asuu eli Puijonlaaksoon. Tätä on odotettu. Hyvästi öiset poliisivierailut ja 24/7 bilettävät piripäänaapurit, tervetuloa snadisti isompi kämppä ja (toivottavasti) hiljaisempi asuinympäristö!

Ensi kerralla mä lupaan palata positiivisemmissa merkeissä ja esitellä kaikkea uutta shaibaa, johon on tullut tässä pitkän hiljaisuuden aikana törsättyä.